Hansestadt
Demmin ei ole varsinainen turistikohde. Kaupunki oli ennen sotia varmasti aivan
tavallinen pommerilainen pikkukaupunki. Pyhän Bartholomeuksen kirkko, tori, raatihuone,
kauppoja, kivitaloja ja keskiaikainen kaupunginportti, Luisentor. Tänä päivänä
se on tyypillinen arkkitehtoninen sekasikiö, jossa harvat säilyneet vanhat
rakennukset sinnittelevät surullisten DDR:n aikaisten rakennusten keskellä.
Historiaan
Demmin on jäänyt kevään 1945 traagisista hetkistä. Kaupungissa lähes tuhat naista,
lasta, vanhusta ja harvalukuista työikäistä miestä teki itsemurhan venäläisten
joukkojen lähestyessä kaupunkia. Venäläisten pelko ja lamaannuttava toivottomuus
tilanteessa, jossa tulevaisuus ei luvannut enää mitään, kalvoi monia. Hukuttautuminen
valikoitui yleiseksi tavaksi päättää päivänsä. Siihen oli otolliset
mahdollisuudet, sillä Demmiä halkovat kolme jokea, Peene, Tollense ja Trebel. Niihin
hukuttautui kokonaisia perheitä ja useampia sukupolvia isovanhemmista
lapsenlapsiin, myös yhdessä.
Tästä
kaikesta kertoo Florian Huberin kirja Lupaathan
tappaa itsesi. Kansan perikato Kolmannessa valtakunnassa 1945. Suomentanut
Heli Naski. Atena 2016. Saksankielisen alkuteoksen nimi Kind, versprich mir, dass du dich erschiesst: Der Untergang der kleinen
Leute 1945 sanoo olennaiset asiat vielä selvemmin. Vanhemmat vannottivat
lapsiaan surmaamaan itsensä, elleivät itse huolehtineet heitä päiviltä. Kirja
kertoo yksittäisten ihmisten elämästä ja heidän ratkaisuistaan natsi-Saksassa, etenkin
sen viimeisinä hetkinä. Kirja on mykistyttävä
lukukokemus. Demmin ei toki ole synkässä historiassaan yksin. Oman käden kautta
itsemurhaan päätyneiden määrä oli vain siellä suhteettoman suuri. Kirja ei
mässäile itsemurhaajilla tai vainajilla. Huber pyrkii ymmärtämään mitä
tavallisille saksalaisille tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, miksi
natsit pääsivät valtaan ja miksi kansa seisoi heidän takanaan niin pitkään.
Loppu oli toivoton, monille ainoa ratkaisu oli lopettaa elämänsä.
Luisentor. Pyhän Bartholomeuksen kirkko.
Lomaillessamme
tuoreeltaan kirjan luettuamme Itämeren rannalla Stralsundissa autoilimme parin
päivän reissulle Usedomin saarelle. Päätimme piipahtaa matkalla Demminissä ja ajaa
Usedomille Anklamin kautta. Kaupungit eivät muutoin olisi sattuneet reitillemme.
Miksikö? Miksi ei? 71 vuotta myöhemmin emme ajatelleet olevamme
tirkistelijöitä, vaikka kirjan todellisuuteen sen elämää peilasimmekin.
Sataa tihuutteli, kiemurtelevien pikkuteiden
päässä sijaitseva Demmin näytti surulliselta, niin kuin moni muukin hieman
hylätyltä vaikuttava entisen idän pikkukaupunki. Synkästä menneisyydestään
huolimatta se ei tietenkään poikennut muista kaltaisistaan kaupungeista.
Ajeltuamme
kaupunkia ristiin rastiin me turistit tarvitsimme aamupäiväkahvia ja toiletin.
Kumpaakaan ei tuntunut löytyvän ahtaasta keskustasta, jonka halki liikenne
mateli. Katuja oli avattu, ja jos konditoria vilkahti, ei tarjolla ollut
parkkipaikkaa. Ajauduimme tihkusateessa Peenen toiselle rannalle ja
Netto-kaupan pihalle. Tässä pelastuksemme. Saksalaisen ketjukaupankin
sisääntuloaulassa sijaitsee pomminvarmasti leipämyymälä, joista yleensä saa kymmenen
sämpylätyypin lisäksi vähintään saman verran erilaisia makeita. Ja kahviakin.
Tiskin
taakse ilmaantui odotuksen jälkeen nuupahtaneen oloinen nuori nainen, joka
kertoi ilmeenkään värähtämättä meille, ettei heiltä saa virvoitusjuomia eikä
mustaa teetä. Päädyin jakamaan päivän leivoksen eli Kuchenschnitten puolison
kanssa. Leivos oli omistettu EM-jalkapallotunnelmille. Yllättävän palveluvaihteen
löytänyt neitokainen jopa puolitti sen eri lautasille puolison pyytäessä kahta
leivoshaarukkaa. Punaisen marjaisen hillon ja suklaamoussen liitto oli solmittu
taivaassa. EM-kultaan se ei Saksaa kuitenkaan parin päivän päästä avittanut.
Toilettia ei
löytynyt. Jatkoimme matkaa Anklamiin, lentokonerakentaja Otto Lilienthalin
kotikaupunkiin. Berliinin Tegelin lentokenttäkin kantaa ylpeänä Oton nimeä.
Demminin murhenäytelmän mittasuhteet paljastuvat, kun niitä vertaa Berliiniin, missä tehtiin huhtikuussa
1945 arviolta 4 000 itsemurhaa.
Taitoimme
matkaa Anklamiin reilun puoli tuntia. Huberin kirjassa Demminiin pakomatkallaan
länteen ajautunut ja kaupunkia tarkkaillut 23-vuotias perheenäiti Irene Bröker
teki sekasortoisissa oloissa samaa matkaa vuorokauden. Hänellä oli matkaseurana
2-vuotias poikansa Holger, vanhemmistaan, apestaan ja kälystään Irene oli
joutunut eroon Anklamissa. Irene oli yksi niistä Itä-Pommerista liikkeelle
lähteneistä evakoista, joiden joukot lisäsivät paniikkia Saksassa. He olivat jo
menettäneet kaikkensa, mukana kulki myös pelottavia tarinoita vihollisjoukkojen
raakuudesta.
Florianin
kirja löytyi anklamilaisesta kirjakaupasta. Kirjassa on kuvia, muun muassa Margaret
Bourke-Whiten kuuluisa otos Leipzigin raatihuoneelta, jossa NSDAP:n aktiivi,
kaupunginkamreeri Kurt Lisso makaa kuolleena pää käsiensä päällä
kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen vaimonsa retkottaa nojatuolissa ja aikuinen
tytär sohvalla. Perhe oli ottanut myrkkyä yhdessä. He tekivät lopullisen
ratkaisunsa amerikkalaisten lähestyessä kaupunkia. Vihollinen tuli
puolueaktiiveille lännestäkin. Leipzigin kaupunki, kuten esimerkiksi
Buchenwaldin lähistöllä sijaitseva Weimar ja muu Thüringen, vapautettiin kaksi
kertaa. Ensin amerikkalaisten ja sitten venäläisten toimesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti