maanantai 18. heinäkuuta 2016

Itsemurhien kaupungissa


Hansestadt Demmin ei ole varsinainen turistikohde. Kaupunki oli ennen sotia varmasti aivan tavallinen pommerilainen pikkukaupunki. Pyhän Bartholomeuksen kirkko, tori, raatihuone, kauppoja, kivitaloja ja keskiaikainen kaupunginportti, Luisentor. Tänä päivänä se on tyypillinen arkkitehtoninen sekasikiö, jossa harvat säilyneet vanhat rakennukset sinnittelevät surullisten DDR:n aikaisten rakennusten keskellä.

Historiaan Demmin on jäänyt kevään 1945 traagisista hetkistä. Kaupungissa lähes tuhat naista, lasta, vanhusta ja harvalukuista työikäistä miestä teki itsemurhan venäläisten joukkojen lähestyessä kaupunkia. Venäläisten pelko ja lamaannuttava toivottomuus tilanteessa, jossa tulevaisuus ei luvannut enää mitään, kalvoi monia. Hukuttautuminen valikoitui yleiseksi tavaksi päättää päivänsä. Siihen oli otolliset mahdollisuudet, sillä Demmiä halkovat kolme jokea, Peene, Tollense ja Trebel. Niihin hukuttautui kokonaisia perheitä ja useampia sukupolvia isovanhemmista lapsenlapsiin, myös yhdessä.

Tästä kaikesta kertoo Florian Huberin kirja Lupaathan tappaa itsesi. Kansan perikato Kolmannessa valtakunnassa 1945. Suomentanut Heli Naski. Atena 2016. Saksankielisen alkuteoksen nimi Kind, versprich mir, dass du dich erschiesst: Der Untergang der kleinen Leute 1945 sanoo olennaiset asiat vielä selvemmin. Vanhemmat vannottivat lapsiaan surmaamaan itsensä, elleivät itse huolehtineet heitä päiviltä. Kirja kertoo yksittäisten ihmisten elämästä ja heidän ratkaisuistaan natsi-Saksassa, etenkin sen viimeisinä hetkinä.  Kirja on mykistyttävä lukukokemus. Demmin ei toki ole synkässä historiassaan yksin. Oman käden kautta itsemurhaan päätyneiden määrä oli vain siellä suhteettoman suuri. Kirja ei mässäile itsemurhaajilla tai vainajilla. Huber pyrkii ymmärtämään mitä tavallisille saksalaisille tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, miksi natsit pääsivät valtaan ja miksi kansa seisoi heidän takanaan niin pitkään. Loppu oli toivoton, monille ainoa ratkaisu oli lopettaa elämänsä.



Luisentor. Pyhän Bartholomeuksen kirkko.

Lomaillessamme tuoreeltaan kirjan luettuamme Itämeren rannalla Stralsundissa autoilimme parin päivän reissulle Usedomin saarelle. Päätimme piipahtaa matkalla Demminissä ja ajaa Usedomille Anklamin kautta. Kaupungit eivät muutoin olisi sattuneet reitillemme. Miksikö? Miksi ei? 71 vuotta myöhemmin emme ajatelleet olevamme tirkistelijöitä, vaikka kirjan todellisuuteen sen elämää peilasimmekin.

Sataa tihuutteli, kiemurtelevien pikkuteiden päässä sijaitseva Demmin näytti surulliselta, niin kuin moni muukin hieman hylätyltä vaikuttava entisen idän pikkukaupunki. Synkästä menneisyydestään huolimatta se ei tietenkään poikennut muista kaltaisistaan kaupungeista.

Ajeltuamme kaupunkia ristiin rastiin me turistit tarvitsimme aamupäiväkahvia ja toiletin. Kumpaakaan ei tuntunut löytyvän ahtaasta keskustasta, jonka halki liikenne mateli. Katuja oli avattu, ja jos konditoria vilkahti, ei tarjolla ollut parkkipaikkaa. Ajauduimme tihkusateessa Peenen toiselle rannalle ja Netto-kaupan pihalle. Tässä pelastuksemme. Saksalaisen ketjukaupankin sisääntuloaulassa sijaitsee pomminvarmasti leipämyymälä, joista yleensä saa kymmenen sämpylätyypin lisäksi vähintään saman verran erilaisia makeita. Ja kahviakin.

Tiskin taakse ilmaantui odotuksen jälkeen nuupahtaneen oloinen nuori nainen, joka kertoi ilmeenkään värähtämättä meille, ettei heiltä saa virvoitusjuomia eikä mustaa teetä. Päädyin jakamaan päivän leivoksen eli Kuchenschnitten puolison kanssa. Leivos oli omistettu EM-jalkapallotunnelmille. Yllättävän palveluvaihteen löytänyt neitokainen jopa puolitti sen eri lautasille puolison pyytäessä kahta leivoshaarukkaa. Punaisen marjaisen hillon ja suklaamoussen liitto oli solmittu taivaassa. EM-kultaan se ei Saksaa kuitenkaan parin päivän päästä avittanut.



Toilettia ei löytynyt. Jatkoimme matkaa Anklamiin, lentokonerakentaja Otto Lilienthalin kotikaupunkiin. Berliinin Tegelin lentokenttäkin kantaa ylpeänä Oton nimeä. Demminin murhenäytelmän mittasuhteet paljastuvat, kun niitä  vertaa Berliiniin, missä tehtiin huhtikuussa 1945 arviolta 4 000 itsemurhaa.

Taitoimme matkaa Anklamiin reilun puoli tuntia. Huberin kirjassa Demminiin pakomatkallaan länteen ajautunut ja kaupunkia tarkkaillut 23-vuotias perheenäiti Irene Bröker teki sekasortoisissa oloissa samaa matkaa vuorokauden. Hänellä oli matkaseurana 2-vuotias poikansa Holger, vanhemmistaan, apestaan ja kälystään Irene oli joutunut eroon Anklamissa. Irene oli yksi niistä Itä-Pommerista liikkeelle lähteneistä evakoista, joiden joukot lisäsivät paniikkia Saksassa. He olivat jo menettäneet kaikkensa, mukana kulki myös pelottavia tarinoita vihollisjoukkojen raakuudesta.




Florianin kirja löytyi anklamilaisesta kirjakaupasta.  Kirjassa on kuvia, muun muassa Margaret Bourke-Whiten kuuluisa otos Leipzigin raatihuoneelta, jossa NSDAP:n aktiivi, kaupunginkamreeri Kurt Lisso makaa kuolleena pää käsiensä päällä kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen vaimonsa retkottaa nojatuolissa ja aikuinen tytär sohvalla. Perhe oli ottanut myrkkyä yhdessä. He tekivät lopullisen ratkaisunsa amerikkalaisten lähestyessä kaupunkia. Vihollinen tuli puolueaktiiveille lännestäkin. Leipzigin kaupunki, kuten esimerkiksi Buchenwaldin lähistöllä sijaitseva Weimar ja muu Thüringen, vapautettiin kaksi kertaa. Ensin amerikkalaisten ja sitten venäläisten toimesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti