Vietin
keväällä kaksi viikkoa Frankfurt an der Oderissa Puolan rajalla
taiteilijayhdistys Särön residenssissä kirjoittamassa. Olohuoneen ikkunasta
näkyi Oder-joen toisella rannalla oleva Frankfurtin toinen osa, nykyinen
Puolalle kuuluva Slubice. Omalaatuinen kaksoiskaupunki kantaa harteillaan
vahvasti toisen maailmansodan ja DDR:n perintöä.
Oder-joki - ja sen toisella puolella Puolan Slubuce - avautui suoraan ikkunasta
Kirjailijan
paras pakko eli dead line lähestyi, joten jouduin silloin vain luomaan
kaihoisia silmäyksiä työpöytäni vieressä olevaan kirjakaappiin, jonne
residenssin edelliset asukkaat olivat jättäneet omia teoksiaan tai lukemisiaan.
Kun sitten
heinäkuun lopulla onnistuimme vuokraamaan residenssiasunnon lomailuun kahdeksi
viikoksi, tiesin tulevani kuin kissa kermakupille. Kiinnostavaa luettavaa tulisi
riittämään. Kaapissa oli toki monta jo ennestään tuttua teosta mm. Raision
kirjamatineassa haastattelemiltani kirjailijoilta, kuten Laura Honkasalon Perillä kello kuusi ja Matti Röngän Mies rajan takaa. Omasta hyllyssäni
löytyvät myös Reetta Meriläisen Tytön tie,
Maxim Leon Talviuni Berliinissä.
Itäsaksalaisen perheen tarina ja Helen Constantinen toimittama ja Lynn
Marvenin kääntämä Berlin Tales. Donna
Leonin Ansionsa mukaan ja Riikka
Pulkkisen Totta oli myös tullut
luettua.
Lentomatkalle
Helsingistä Berliiniin olin varannut uuden dekkaristituttavuuden, saksalaisen
Nele Neuhausin esikoisen Lumikin on
kuoltava. Se oli tietenkin luettava ensin loppuun. Neuhausin maisemat
löytyivät pienestä sulkeutuneesta Altenheimin kylästä Saksan toiselta laidalta
Wiesbadenin seuduilta, Taunus-vuorten tuntumasta. Tobias palaa kotikyläänsä
vapauduttuaan vankilasta. Hän haluaa selvittää mitä tapahtui kymmenen vuotta
aiemmin, jolloin hänet oli tuomittu kahden tytön surmasta. Paljon on muuttunut
ja pinnan alla on paljon kiihkeitä tunteita.
Altenheim
tuntui kovin elävältä, saksalaiskylien kapakat ovat tärkeitä tietotoimistoja ja
paikallisen yhteisöllisyyden keitaita – hyvässä ja pahassa. Persoonallinen
poliisipari, aatelissukuinen Oliver von Bodenstein ja reipas Pia Kirchoff
ratkovat menneisyyden salaisuuksia ja koettavat samalla pysyä pinnalla oman elämänsä
kuvioiden kanssa. Nele Neuhausin toinen suomeksi käännetty Joka tuuleen kylvää, tulee varmasti myös luetuksi. Ruotsalaisille
naisdekkaristeille on mainiota saada saksankielinen kilpailija. Ehkä jatkossa
ehdin treenata saksankieleni siihen kuntoon, että pystyn sen kanssa
viihdyttämään itseäni alkukielellä. Ruotsin kielellä kevyt toiminnallisuus sujuu ja
kielitaitokin pysyy jollain tavalla vireessä.
Kirjakaappi ei ollut vinksallaan. Kuvaaja ehkä hieman.
Kirjakaappi ei ollut vinksallaan. Kuvaaja ehkä hieman.
Sitten Särön kirjakaapin aarteisiin, joita ahmin Oderin rannalla. Valitsin ensimmäiseksi luettavakseni Stefan Mosterin Rakkaat toisilleen. Suomentanut Helen Moster. (Siltala 2011). Se sijoittuu Hampuriin, HafenCityn trendikkäälle asuinalueelle, johon etelän viiniseudulta kotoisin oleva nuori pari, Inez ja Daniel ovat muuttaneet. Mosterin tapa punoa eteenpäin Inezin ja Danielin elämää ja lapsettomuutta puhuttelee. Rinnan viedään monia teemoja sekä parisuhteesta että päähenkilöiden muista sattumuksista ja pohdinnoista. Avioparin elämä Hampurissa saa taustakseen nuoruuden vuodet Weinstrassella, jossa molempien vanhemmat edelleen kasvattavat viiniä. Inez oli aikanaan kylänsä viinikuningatar ja joutui kokemaan vanhempien miesten lähentelyt tehtävän kaupanpäällisiksi. Inezin viinikauppa ei oikein tahdo menestyä, Danielin uraputki suunnittelijana on sen sijaan nousujohteinen. Elävä ja monitasoinen teos, jossa saksalaisuus elää tekijänsä kansallisuuden turvin uskottavana.
Tilar J
Mazzeon teos Irenan lapset. Hämmästyttävä
tarina naisesta, joka pelastaa 2500 lasta Varsovan ghetosta. Suomentanut
Petri Stenman (Like 2016) kertoo puolalaisen Irena Sendlerin henkilötarinan.
Kirja kertoo Varsovan kohtalonvuosista, jolloin kaupungin juutalaisesta
väestöstä valtaosa murhattiin joko keskitysleireillä tai kuristuspisteeseen
ajetusta ghetosta käydyissä taisteluissa. Irena Sendler oli varsovalainen
sosiaalityöntekijä, joka tukijoukkoineen pelasti arviolta 2 500 lasta
ghetosta ja järjesti heille turvapaikan uuden henkilöllisyyden turvin. Kaiken
kaikkiaan Varsovan ennen vuotta 1939 miljooniin kohonneesta juutalaisjoukosta
vain 11 000 selviytyi.
Nämä Stolpersteinit, muistokivet, ovat Frankfurt an der Oderista. Feinertin nelihenkinen perhe ja Löschgoldin sisarukset karkoitettiin Varsovan ghettoon, jossa he kaikki todennäköisesti tuhoutuivat. Elleivät lapset Rita ja Lothar olleet Irenan lapsia.
Nämä Stolpersteinit, muistokivet, ovat Frankfurt an der Oderista. Feinertin nelihenkinen perhe ja Löschgoldin sisarukset karkoitettiin Varsovan ghettoon, jossa he kaikki todennäköisesti tuhoutuivat. Elleivät lapset Rita ja Lothar olleet Irenan lapsia.
Yhdysvaltalainen
tietokirjailija perustaa Irenan ja hänen lastensa tarinan kirjallisten
lähteiden lisäksi Irena Sendlerin ja hänen läheistensä haastatteluihin, osin
myös omiin tulkintoihinsa. Kertomus on vaikuttava, monet pelottomat naiset ja
miehet tekivät uskomattoman paljon itsensä uhraten, koska jonkun täytyi. Mukana
lapsia pelastamassa oli myös tavallisia puolalaisia, ilman heidän kotejaan ja
rohkeuttaan monet lapsista olisivat menehtyneet tuhoamisleireillä. Hyvää
tekevien pelastajien pahana vastavoimana olivat kasvottomiksi jääneet
saksalaiset tuhoajat. Heidän rinnallaan oli usein myös puolalaisia, sillä
antisemitistinen perinne on Puolassa ollut vahva ja se on noussut pintaan myös
toisen maailmansodan jälkeen.
Irenan lapset oli melkein liian vahva kirja. Se kertoo yhden osan Irena Sendlerin elämästä ja taistelusta juutalaisten lasten pelastamiseksi. Tämän naisen elämä sosialistisessa Puolassa vuodesta 1946 eteenpäin olisi varmasti ollut myös mielenkiintoinen. Tähän ajanjaksoon kirjassa vain viitataan.
Rauhan kello Oderin rannalla.
Pahat saksalaiset Gestapon palveluksessa olivat viime sodan totuutta yhtä paljon kuin julmaa siviiliterroria harrastaneet neuvostoliittolaiset. Tuon eri osapuolten järjestelmällisen pahuuden ymmärtäminen on lähes mahdotonta. Väkisinkin joutuu kysymään voisiko Euroopassa tapahtua vastaavaa tänäkin päivänä? Jugoslavian hajoamiseen liittyvät sodat ovat osoittaneet, että näin voi valitettavasti edelleenkin tapahtua. Pahuus ei ole jossain kaukana menneisyydessä, vaan se elää keskuudessamme. Tietoisuus siitä haastaa meidät jokaisen myös tänä päivänä.
Venäläisten sotilashautausmaa löytyy Seelowista. Se on sodan voittajien muistomerkki.
Seuraavaksi lukulistallani olisi ollut amerikkalaisten tietokirjailijoiden Gerald L. Posnerin ja John Waren Josef Mengele. Elämä ja teot (Minerva 2017). Irenan lasten jälkeen en kuitenkaan pystynyt siihen tarttumaan vaan poimin hyllystä arkipäiväisemmän Leena Lehtolaisen Surunpotkun (Tammi 2013), jossa komisario Maria Kallio ratkoo murhaa luotettavasti työtoveriensa Puupposen ja Koivun kera. Lehtolaisen 13. Maria Kallio on turvallinen valinta, sen pariin palaa kuin vanhan tutun, sillä suurimman osan Kallioista olen lukenut. Pahuus on Lehtolaisen tuotannossa hallittavissa, koska väkivallalla ei varsinaisesti mässäillä. Poliisimaailman arkipäiväisyys ja naisesimiehen haasteet ovat riittävän virittävää luettavaa. Murha-asetelmistaan huolimatta niistä jää kuitenkin käteen ajatus ”kaukana kavala maailma”. Vai oliko kyse vain pahuuden aste-eroista?
Lukeminen kannattaa aina.
Mengele saa
jäädä odottamaan hetkeä, jolloin jaksan ihmisen pahuuden arvoitusta jälleen pureskella.
Ehkä joskus vielä täällä - siellä Frankfurt an der Oderissa. Silloin tartun
takuuvarmasti myös Elizabeth Gilbertin kirjaan Big Magic. Uskalla elää luovasti. Gummerus 2015. Gilbertin
maailmanluokan bestseller Eat, pray and
love lumosi minut vuosia sitten, kun olin kirjoittamassa Espanjan
auringossa. Joskus selvitän vielä itselleni mikä oli Gilbertin oman luovuuden
käyttövoima, jonka hän kirjassaan jakaa seitsemään lukuun: Rohkeus, lumous,
lupa, sinnikkyys, luottamus ja jumalallisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti