Murhaava Gotlanti ja muita vaarallisia rantaparatiiseja

Murhaava Gotlanti ja muita vaarallisia rantaparatiiseja

En ole koskaan käynyt Gotlannissa, vaikka se olisikin luultavasti lähemmän tutustumisen väärtti. Sinne päästäkseen automatkailijan pitäisi kuitenkin astua uudelleen laivaan Ruotsiin tultuaan. Tunnen saaren kyllä aika hyvin kirjallisesti.

Gotlannin naapurisaari Öölanti jätti aikanaan mukavat muistot, kun vietimme siellä poikajoukkomme kanssa kesäviikon 1990-luvulla. Katsastimme muun muassa raukit, kuningasperheen kesäparatiisin Sollidenin etäältä, Eketorpin muinaislinnan ja Himmelsbergan mukavan talonpoikaismuseon, jossa oli bonuksena ihanaa tuoretta kotipullaa. Borgholmin linnanraunioilla silloin nelivuotias kuopus pelkäsi hiustensa lähtevän kovassa tuulessa. Tukikohtamme Mörbylångan terveyskeskuksessa tanskalainen lääkäri röntgenkuvasi esikoisen sormet ja totesi, ettei uusi amerikkalainen jalkapallo ollut aiheuttanut pahempia vaurioita. Keittiön pitkäaikainen iloisenaurinkoinen verhokappa tarttui mukaan Färjestadenin ostoskeskuksesta.

Öölannissa keskustelimme varttuneen vuokraemäntämme kanssa laivamatkailusta. Hän kauhisteli kovasti saarelaisia järkyttäneen Estonian uppoamista ja piti laivamatkailua hyvin vaarallisena. Kun ajelimme Öölannista mantereelle, takapenkiltä kuului murhanhimoinen huuto: ”Anna tänne se pikkuveljen pää!”. Himoittu objekti oli Lillebror-sulatejuustotuubin pienen nyrkin kokoinen korkki, jossa pikkuveljellä oli päässään kiva punainen lippalakki. Tuolla se näyttää piileskelevän edelleen lelulaatikossa, joka on kaivettu esiin silloisten nahistelevien pikkusällien jälkeläisiä varten. 

Äsken törmäsin myös Eketorpin museomyymälästä hankittuun Barna Hedenhös. Bilder från stenåldern -kirjaan. Bertil Almqvistin lasten tietokirjan ensimmäinen painos näyttää olevan vuodelta 1947, omamme on painettu vuonna 1991, 19 vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Onnistunut lasten tietokirja pitää pintansa!

Mutta palataan murhaavaan Gotlantiin. Ruotsalaiset dekkaristit Anna Jansson ja Mari Jungstedt ovat tehneet Ruusujen saaren kovin tutuksi. Visbyn keskiaikaisten kaupunginmuurien sisällä ja karuilla rannoilla on otettu hengiltä monia ihmisiä. Väkivalta ei mielestäni kuitenkaan ole näiden kirjojen päällimmäinen asia. Tunnen lukkarinrakkautta naapurimaatamme Ruotsia kohtaan monista syistä. Opiskeluaikoina kävimme Ruotsissa kesätöissä ja muutenkin aika usein. Ruotsi oli Ulkomaa, isolla uulla, erilainen ja eksoottisempi kuin koti-Suomi. Nykydekkarit auttavat säilyttämään siihen jonkinlaisen elävän suhteen. Toimittajana työskennellyt Mari Jungstedt ja sairaanhoitajasta kirjailijaksi ponnistanut Anna Jansson kuvaavat arkisen oivaltavasti ruotsalaista kansankotia hyvine ja huonoine puolineen.   

Mari Jungstedtin rikoksenratkaisijat komisario Anders Knutas tanskalaisine Line-vaimoineen ja konstaapeli Karin Jacobsson salaisuuksineen ovat oikeanoloisia henkilöhahmoja. Samoin virkavallan rinnalla uurastava toimittaja Johan Berg ja rakastettunsa Emma Winarve. Anna Janssonin päähenkilö Maria Wern on terävä poliisi, jonka työn rinnalla kulkee haasteellinen kotielämä, itseään täynnä oleva ex-puoliso Kristian ja pienet lapset. Heidän elämänsä tuntuu jotenkin kovin - mahdolliselta.

Ostan Saksasta kesälomareissulta tullessamme vähintään yhden tuoreen dekkarin yleensä Jönköpingin A6 -ostoskeskuksen Pressbyråsta, jonka valikoima on tietenkin melko suppea. Luen mielelläni dekkareita på svenska, sillä ne ovat helppo tapa ylläpitää ruotsinkieltä. Tällä kertaa haaviin tarttui jo Lundin Konsumista Anna Janssonin uusin Alla kan se dig ja David Lagercrantzin Det som inte dödar oss. Tunnen aika suurta epäluuloa siihen, että joku toinen voisi jatkaa uskottavasti Stig Larssonin kiehtovaa Millennium-sarjaa. Katsotaan kuinka käy. Molemmat kirjat odottavat toistaiseksi lukemattomien kirjojen kasassa.

Merenrannoilla murhaavat myös Camilla Läckberg, jonka Fjällbacka sijaitsee Ruotsin länsirannikolla ja Viveca Sten, jonka Sandhamn on itärannikolla. Heidän kirjojensa  lukemista haittaavat tv-versiot, jotka toimivat lähinnä maisemien varassa. Läckbergin asetelmissa kiristää myös se, että nokkela kirjailijarouva Erica onnistuu lähes aina ratkaisemaan poliisipuolisonsa Patrikin rikokset. Se ei nyt oikein kuulosta sopivalta. Kyllä jonkun ruotsalaisen ombudsmanin tulisi kieltää moiset virka-asioiden vuodot!

Kaikkien ruotsalaisten dekkaristinaisten ajallinen isosisko Liza Marklund pääsi rannoille vasta sijoittaessaan tapahtumia Espanjan Aurinkorannikolle, jossa kirjailija myös asuu osan vuodesta. Legendaarisen Annika Bengzoninkin olisi kannattanut pysytellä pois saaristosta, sillä Vaxholmista löydetty Anders-puoliso osoittautui kovin epäonnistuneeksi valinnaksi. Mari Jungstedt puolestaan on siirtynyt – toivottavasti ei kokonaan – Kanarialle uusimmissa yhteisteoksissaan norjalaisen Ruben Eliassenin kanssa. Olen toistaiseksi pysytellyt uskollisena Gotlannille ja suhtaudun Kanarian saariin epäröiden. 

Seuraavassa blogissani kerron mitä löysin, kun uskaltauduin Jönköpingin A6-ostoskeskuksessa vähän pidemmälle.

Itsemurhien kaupungissa

Hansestadt Demmin ei ole varsinainen turistikohde. Kaupunki oli ennen sotia varmasti aivan tavallinen pommerilainen pikkukaupunki. Pyhän Bartholomeuksen kirkko, tori, raatihuone, kauppoja, kivitaloja ja keskiaikainen kaupunginportti, Luisentor. Tänä päivänä se on tyypillinen arkkitehtoninen sekasikiö, jossa harvat säilyneet vanhat rakennukset sinnittelevät surullisten DDR:n aikaisten rakennusten keskellä.

Historiaan Demmin on jäänyt kevään 1945 traagisista hetkistä. Kaupungissa lähes tuhat naista, lasta, vanhusta ja harvalukuista työikäistä miestä teki itsemurhan venäläisten joukkojen lähestyessä kaupunkia. Venäläisten pelko ja lamaannuttava toivottomuus tilanteessa, jossa tulevaisuus ei luvannut enää mitään, kalvoi monia. Hukuttautuminen valikoitui yleiseksi tavaksi päättää päivänsä. Siihen oli otolliset mahdollisuudet, sillä Demmiä halkovat kolme jokea, Peene, Tollense ja Trebel. Niihin hukuttautui kokonaisia perheitä ja useampia sukupolvia isovanhemmista lapsenlapsiin, myös yhdessä.

Tästä kaikesta kertoo Florian Huberin kirja Lupaathan tappaa itsesi. Kansan perikato Kolmannessa valtakunnassa 1945. Suomentanut Heli Naski. Atena 2016. Saksankielisen alkuteoksen nimi Kind, versprich mir, dass du dich erschiesst: Der Untergang der kleinen Leute 1945 sanoo olennaiset asiat vielä selvemmin. Vanhemmat vannottivat lapsiaan surmaamaan itsensä, elleivät itse huolehtineet heitä päiviltä. Kirja kertoo yksittäisten ihmisten elämästä ja heidän ratkaisuistaan natsi-Saksassa, etenkin sen viimeisinä hetkinä.  Kirja on mykistyttävä lukukokemus. Demmin ei toki ole synkässä historiassaan yksin. Oman käden kautta itsemurhaan päätyneiden määrä oli vain siellä suhteettoman suuri. Kirja ei mässäile itsemurhaajilla tai vainajilla. Huber pyrkii ymmärtämään mitä tavallisille saksalaisille tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, miksi natsit pääsivät valtaan ja miksi kansa seisoi heidän takanaan niin pitkään. Loppu oli toivoton, monille ainoa ratkaisu oli lopettaa elämänsä.

Luisentor. Pyhän Bartholomeuksen kirkko.

Lomaillessamme tuoreeltaan kirjan luettuamme Itämeren rannalla Stralsundissa autoilimme parin päivän reissulle Usedomin saarelle. Päätimme piipahtaa matkalla Demminissä ja ajaa Usedomille Anklamin kautta. Kaupungit eivät muutoin olisi sattuneet reitillemme. Miksikö? Miksi ei? 71 vuotta myöhemmin emme ajatelleet olevamme tirkistelijöitä, vaikka kirjan todellisuuteen sen elämää peilasimmekin.

Sataa tihuutteli, kiemurtelevien pikkuteiden päässä sijaitseva Demmin näytti surulliselta, niin kuin moni muukin hieman hylätyltä vaikuttava entisen idän pikkukaupunki. Synkästä menneisyydestään huolimatta se ei tietenkään poikennut muista kaltaisistaan kaupungeista.

Ajeltuamme kaupunkia ristiin rastiin me turistit tarvitsimme aamupäiväkahvia ja toiletin. Kumpaakaan ei tuntunut löytyvän ahtaasta keskustasta, jonka halki liikenne mateli. Katuja oli avattu, ja jos konditoria vilkahti, ei tarjolla ollut parkkipaikkaa. Ajauduimme tihkusateessa Peenen toiselle rannalle ja Netto-kaupan pihalle. Tässä pelastuksemme. Saksalaisen ketjukaupankin sisääntuloaulassa sijaitsee pomminvarmasti leipämyymälä, joista yleensä saa kymmenen sämpylätyypin lisäksi vähintään saman verran erilaisia makeita. Ja kahviakin.

Tiskin taakse ilmaantui odotuksen jälkeen nuupahtaneen oloinen nuori nainen, joka kertoi ilmeenkään värähtämättä meille, ettei heiltä saa virvoitusjuomia eikä mustaa teetä. Päädyin jakamaan päivän leivoksen eli Kuchenschnitten puolison kanssa. Leivos oli omistettu EM-jalkapallotunnelmille. Yllättävän palveluvaihteen löytänyt neitokainen jopa puolitti sen eri lautasille puolison pyytäessä kahta leivoshaarukkaa. Punaisen marjaisen hillon ja suklaamoussen liitto oli solmittu taivaassa. EM-kultaan se ei Saksaa kuitenkaan parin päivän päästä avittanut.

Toilettia ei löytynyt. Jatkoimme matkaa Anklamiin, lentokonerakentaja Otto Lilienthalin kotikaupunkiin. Berliinin Tegelin lentokenttäkin kantaa ylpeänä Oton nimeä. Demminin murhenäytelmän mittasuhteet paljastuvat, kun niitä  vertaa Berliiniin, missä tehtiin huhtikuussa 1945 arviolta 4 000 itsemurhaa.

Taitoimme matkaa Anklamiin reilun puoli tuntia. Huberin kirjassa Demminiin pakomatkallaan länteen ajautunut ja kaupunkia tarkkaillut 23-vuotias perheenäiti Irene Bröker teki sekasortoisissa oloissa samaa matkaa vuorokauden. Hänellä oli matkaseurana 2-vuotias poikansa Holger, vanhemmistaan, apestaan ja kälystään Irene oli joutunut eroon Anklamissa. Irene oli yksi niistä Itä-Pommerista liikkeelle lähteneistä evakoista, joiden joukot lisäsivät paniikkia Saksassa. He olivat jo menettäneet kaikkensa, mukana kulki myös pelottavia tarinoita vihollisjoukkojen raakuudesta.

Florianin kirja löytyi anklamilaisesta kirjakaupasta.  Kirjassa on kuvia, muun muassa Margaret Bourke-Whiten kuuluisa otos Leipzigin raatihuoneelta, jossa NSDAP:n aktiivi, kaupunginkamreeri Kurt Lisso makaa kuolleena pää käsiensä päällä kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen vaimonsa retkottaa nojatuolissa ja aikuinen tytär sohvalla. Perhe oli ottanut myrkkyä yhdessä. He tekivät lopullisen ratkaisunsa amerikkalaisten lähestyessä kaupunkia. Vihollinen tuli puolueaktiiveille lännestäkin. Leipzigin kaupunki, kuten esimerkiksi Buchenwaldin lähistöllä sijaitseva Weimar ja muu Thüringen, vapautettiin kaksi kertaa. Ensin amerikkalaisten ja sitten venäläisten toimesta.