Miriamilla
on meille kerrottavaa
Viime
elokuussa jäin blogissani Jönköpingin ostoskeskukseen. Syksyn myötä ilmaantui
kaikenlaista muuta ja kirjallinen matkailu jäi, vaikka erinäisiä matkoja on
kuluneen vuoden aikana tehtykin. Kunnon lomalla mieli vetreytyy ja elämänpiiri
laajentuu. Niin kävi nytkin ja tänä syksynä ja ensi keväänä aion pitää tästä
mukavasta kirjallisesta matkailevasta olotilasta kiinni ja tutkailla lukemaani
tälläkin tavalla.
Joskus
kannattaa siis jatkaa matkaa. Siitä sain ehdottoman todistuksen Jönköpingissä,
kun tutussa A6-ostarissa jatkoimme pidemmälle ostoskeskukseen. Vättern-järven
eteläpohjukassa sijaitseva Jönköping ei koskaan ole ollut automatkailumme
päätepiste, vaan vähän enemmän kuin huoltoasema matkalla Tukholmasta etelään. Perussetti
Jönköpingissä on pikalounas, silmäys kesäalennusmyynteihin, pistäytyminen
ruotsalaisten hen-wc:ssä (mieluummin säästäisin itseni kokemukselta) ja dekkaripokkarin
osto Pressbyråsta. Jatko pidemmälle matomaiseen ostariin siis kannatti, koska löysimme
Akademiska bokhandelin, jonka valinnanvara ylitti luonnollisesti
ruhtinaallisesti Pressbyrånin tarjonnan.
Löysin
minulle aiemmin tuntemattoman Majgull Axelssonin teoksen Jag heter inte Miriam ja vaikutuin ikihyviksi. Axelssoniin en ollut
aiemmin törmännyt, vaikka hän on kotimaassaan palkittu mm. arvostetulla
Augustprisetillä ja ollut ehdolla myös Pohjoismaiden neuvoston
kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Axelsson on siviiliammatiltaan toimittaja ja
perehtynyt esimerkiksi monenlaisiin ihmisoikeuskysymyksiin. Häneltä on suomennettu
teokset Huhtikuun noita, Kuiskausten talo, Kuparienkeli ja Toista tietä. Miriamia ei ole suomennettu – ihmettelenpä
miksi?
Jag heter inte Miriam kulkee monessa aikatasossa. Toisen
maailmansodan aikana Saksan omilla ja valtaamilla alueella, mm. Ravensbrückissä
ja Auschwitzissä, sotien jälkeisessä Ruotsissa – Ramlösassa, Jönköpingissä ja sen lähistöllä sijaitsevassa Nässjössä ja nykypäivässä kun Miriam tekee tiliä menneisyytensä kanssa.
Miriamin muistojen taakan kantajaksi osuu hänen poikapuolensa tytär Camilla. Camilla kuuntelee vanhan Miriamin kertomaa ihmetellen, katse keskitysleirillä tatuoiduissa kohtalokkaissa numeroissa.
Axelsson
kuorii Miriamin tarinaa kuin sipulia, kerros kerrokselta. Muistoissa eloon
heräävät Miriamin menetetyt läheiset, käsittämättömän vaikeat ajat sekä toisia
heikompina ja alistettuina pidettyjen kansanryhmien ja monien ihmisten
henkilökohtaiset kärsimykset. Moni murtui ja menehtyi, helppoa ei aina ollut
eloonjääneilläkään. Ihmisen halu pysytellä hengissä ja jatkaa elämäänsä, vaikka
melkein kaikki on jo viety, voi olla käsittämättömän vahva – joskus osin
sattumaakin. Täysin menneisyydestään ei kukaan pääse eroon. Oman identiteetin ja valintojensa ymmärtäminen
on tärkeää, kun elämä lähestyy loppuaan.
En halua
paljastaa Miriamin tarinaa, se kannattaa lukea, jos menneisyyden vaikutus
nykyisyyteen kiinnostaa. Ja jos haluat ymmärtää kuinka paljon ennakkoluuloja
ihmisten elämään voi sisältyä.
Kirjan
takakannen esittely lupaa: ”Nimeni ei ole Miriam on kertomus Euroopan kipeästä
historiasta, joka saa meidät katsomaan omaa aikaamme uusin silmin.”
– Voisiko tämän ajankohtaisempaa teosta
oikeastaan ollakaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti