maanantai 7. elokuuta 2017

Miriamilla on meille kerrottavaa

Viime elokuussa jäin blogissani Jönköpingin ostoskeskukseen. Syksyn myötä ilmaantui kaikenlaista muuta ja kirjallinen matkailu jäi, vaikka erinäisiä matkoja on kuluneen vuoden aikana tehtykin. Kunnon lomalla mieli vetreytyy ja elämänpiiri laajentuu. Niin kävi nytkin ja tänä syksynä ja ensi keväänä aion pitää tästä mukavasta kirjallisesta matkailevasta olotilasta kiinni ja tutkailla lukemaani tälläkin tavalla.
Joskus kannattaa siis jatkaa matkaa. Siitä sain ehdottoman todistuksen Jönköpingissä, kun tutussa A6-ostarissa jatkoimme pidemmälle ostoskeskukseen. Vättern-järven eteläpohjukassa sijaitseva Jönköping ei koskaan ole ollut automatkailumme päätepiste, vaan vähän enemmän kuin huoltoasema matkalla Tukholmasta etelään. Perussetti Jönköpingissä on pikalounas, silmäys kesäalennusmyynteihin, pistäytyminen ruotsalaisten hen-wc:ssä (mieluummin säästäisin itseni kokemukselta) ja dekkaripokkarin osto Pressbyråsta. Jatko pidemmälle matomaiseen ostariin siis kannatti, koska löysimme Akademiska bokhandelin, jonka valinnanvara ylitti luonnollisesti ruhtinaallisesti Pressbyrånin tarjonnan.

Löysin minulle aiemmin tuntemattoman Majgull Axelssonin teoksen Jag heter inte Miriam ja vaikutuin ikihyviksi. Axelssoniin en ollut aiemmin törmännyt, vaikka hän on kotimaassaan palkittu mm. arvostetulla Augustprisetillä ja ollut ehdolla myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Axelsson on siviiliammatiltaan toimittaja ja perehtynyt esimerkiksi monenlaisiin ihmisoikeuskysymyksiin. Häneltä on suomennettu teokset Huhtikuun noita, Kuiskausten talo, Kuparienkeli ja Toista tietä.  Miriamia ei ole suomennettu – ihmettelenpä miksi?

Jag heter inte Miriam kulkee monessa aikatasossa. Toisen maailmansodan aikana Saksan omilla ja valtaamilla alueella, mm. Ravensbrückissä ja Auschwitzissä, sotien jälkeisessä Ruotsissa – Ramlösassa, Jönköpingissä ja sen lähistöllä sijaitsevassa Nässjössä ja nykypäivässä kun Miriam tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Miriamin muistojen taakan kantajaksi osuu hänen poikapuolensa tytär Camilla. Camilla kuuntelee vanhan Miriamin kertomaa ihmetellen, katse keskitysleirillä tatuoiduissa kohtalokkaissa numeroissa.

Axelsson kuorii Miriamin tarinaa kuin sipulia, kerros kerrokselta. Muistoissa eloon heräävät Miriamin menetetyt läheiset, käsittämättömän vaikeat ajat sekä toisia heikompina ja alistettuina pidettyjen kansanryhmien ja monien ihmisten henkilökohtaiset kärsimykset. Moni murtui ja menehtyi, helppoa ei aina ollut eloonjääneilläkään. Ihmisen halu pysytellä hengissä ja jatkaa elämäänsä, vaikka melkein kaikki on jo viety, voi olla käsittämättömän vahva – joskus osin sattumaakin. Täysin menneisyydestään ei kukaan pääse eroon.  Oman identiteetin ja valintojensa ymmärtäminen on tärkeää, kun elämä lähestyy loppuaan.
En halua paljastaa Miriamin tarinaa, se kannattaa lukea, jos menneisyyden vaikutus nykyisyyteen kiinnostaa. Ja jos haluat ymmärtää kuinka paljon ennakkoluuloja ihmisten elämään voi sisältyä.

Kirjan takakannen esittely lupaa: ”Nimeni ei ole Miriam on kertomus Euroopan kipeästä historiasta, joka saa meidät katsomaan omaa aikaamme uusin silmin.”

 – Voisiko tämän ajankohtaisempaa teosta oikeastaan ollakaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti